Fantsulla oli eilen aivan extra-menevä päivä. Ensin matkustimme junalla Helsinkiin tapaamaan kaveriani Karolinaa. Istuskelimme Ruttiksessa, kunnes alkoi satamaan ja lähdimme Wayne'siin (olimme ulkopöydissä). Kaikki ohikulkijat katsoivat meitä niin ... kinuavasti. Yksi englantia puhuva jopa alkoi leikkimään Fantsun kanssa auringonkukkakimppunsa avulla (itse en olisi syöttänyt hurjalle koiralleni kauniita auringonkukkia). Matkustimme taas junalla kotiin, jossa pikkuinen kävi ahnaasti syömään, jonka jälkeen se väsähti unten maille.


Harjoittelimme taas yksinoloa, kun lähdin autokouluun. Kuulin pikkuisen huudon jopa 100m päähän. :/ Onneksi kotiin tullessani se on sentään aina nukkumassa.

Äidin tultua keskiyön jälkeen kotiin töistä, hän ihmetteli miksei Fantsu osannut enää antaa tassua, hänhän jo lähes melkein kokonaan oli sen opettanut Fantsulle (ei ole), kun he viimeksi näkivät. Kun Fantsu ei yölenkiltä tahtonut tulla takaisin sisälle, äitini päätti, että suljetaan se ulos. "Jos ei hyvällä, niin ainakin pahalla." Päätin kipaista nopeasti hakemassa pikkuisen, ennen kuin äiti saisi päähänsä joitain muita yhtä fiksuja kiinalaisia opetusmenetelmiä. Äiti myös kysyi, jos saisi syöttää Fantsulle ruokaa pöydästä, Kiinassahan koirat yksinkertaisesti vain syövät ihmisten ruokien jätteet (ja sitten ihmiset syövät koiran :D kätevää, eikös). Äiti kyllä halusi aivan välttämättä antaa Fantsulle lihahyytelöä ruoan jälkeen, joten annoin periksi.

Aamulla herättyäni, ihmettelin miksei Fantsu ollut tullut yön aikana ylös nukkumaan (olihan sillä kaikki hyvin?). Sillä ei olisi voinut mennä paremmin, äiti oli nostanut Fantsun nukkumaan sängylleen (Fantsu ei hypi niin korkealle). Kysyttyäni äidiltäni asiasta, hän puolusteli tekoaan sillä, että luuli minun ja Akselin kouluttavan sen nukkumaan sängyssä, sillä olinhan kertonut äidille aikaisemmin, kuinka Fantsu oli oppinut hyppimään futonillemme Akselin luona. Itseasiassa olin valittanut asiasta äidille, mutta puolella korvalla kuunteleminen ei ole mitenkään epätavallista äidilleni. Mutta onneksi töitä saa kuitenkin tehdä ainakin sellaiset 16h/d, ja median julkaisujakin löytyy "lähes melkein kokonaan" jokapuolelta (vielä, kun äiti itse tietäisi minne kaikkialle on antanut luvan kirjoittaa artikkeleita klinikastaan).

Mentyäni takaisin sänkyyn nukkumaan, kuulin yhtäkkiä kovaäänistä tömistelyä, etuoven avaus ja juoksuaskeleita ulkona. Hetken kuluttua äitini alkoi huutelemaan Fantsua takaisin, sitten hirveästi taputtelua, ja (tämä todella yllätti minut) vimmaista naksuttimen naksuttelua (siis sen samaisen naksuttimen, jota äitini haukkui ihmisten hengiltä säikäyttelijäksi). Tässä vaiheessa näin sieluni silmin, kuinka minun ja Akselin kova työ valui verkkaiseen tahtiin viemäristä alas, plup plup. Päätin siis hakea pikkuiseni turvaan, ennen kuin olisi liian myöhäistä.